Prätkillä Afrikkaan 6

Dakhlassa alkoikin sitten byrokratia jyllätä, sillä jouduimme ilmoittautumaan erikseen sekä tullille, poliisille että armeijalle. Meille esitettiin tosi outoja kysymyksiä jotka kaikki kirjattiin ylös, kuten isän ja äidin nimet ja ammatit. Dakhlassa tapasimme jälleen Jamesin joka neuvoi meille viisumikikan Mauritaniaan. Ikävä kyllä James kaatui tosi pahasti lähtiessään opastamaan meitä kaupungille. Suoralla tiellä hän yllättäen jostain syystä menetti pyöränsä hallinnan ja sen seurauksena meni ajokelvottomaksi, Jamesille ei lyhyen tajuttomuuden jälkeen käynyt onneksi juuri kuinkaan lukuun ottamatta pieniä pintaruhjeita. Tosin Jamesilla oli edessään kotimatka. Sitten koitti päivä jolloin lähdettiin convoyssa ( saattueessa) ajamaan kohti Mauritanian rajaa, convoyssä oli noin 20 erilaista ajoneuvoa aina isoista maastokuorma-autoista tavallisiin henkilöautoihin ja meidän lisäksi oli 2 muuta prätkää jotka olivat matkatoimiston järjestämällä matkalla isoine huolto autoineen. Muutamia kilometrejä ennen rajaa sotilaat jättivät meidät näyttäen vain suunnan jonne pitäisi mennä

Tie loppui ja edessä oli vain todella upottavia ajouria, joista selvisi omin avuin vain isot neliveto maasturit ( Unimokit ja Hanomakit). Meitäkin piti paikka paikoin työntää koska pyörämme olivat niin raskaasti lastattuja, ja itse olimme todella väsyneitä pehmeässä hiekassa ajamisesta. Autojen alle täytyi laittaa hiekka tralleja jotta ne pääsivät eteenpäin . Meno oli todella hidasta ja hikistä.

Saavuimme lopulta Nouadhibouhun, jossa edessä oli taas pakolliset ilmoittautumiset viranomaisille. Onneksi Convoyssa tutksi tulleet hengenheimolaiset, paremmin ranskaa osaavina auttoivat meitä kaavakkeiden täytössä, sillä täällä viranomaiset olivat tosi kärttyisiä kohtaan. Suurimmalla osalla matkaajista oli s. Carnet de passage, jonka saa omasta kotimaasta jättämällä noin 20 000 mk pantiksi siitä että ei myy ajoneuvoaan. Meillä ei sitä tietenkään ollut, joten Mauritanian tulli kirjoitti meille jokaiselle passiin sivun mittaisen ”runon” joka ajoi saman asian

ei harmainta aavistustakaan mitä tässä lukee


Mauretanialaisen Tullivirkailijan kirjoittama runo minun passissa!

Nouadhibousta pois pääseminen on hankalaa, ajaminen aavikon halki suoraan etelään oppaan kanssa on mahdollista, tosin moottoripyörällä ei pysty kuskaamaan opasta ja hänen tarvitsemaansa vesimäärä aavikon halki. Toinen vaihtoehto on ajaa junaradan vierustaa pitkin itään Choumiin, josta voi jatkaa vuorijonoa seuraillen etelään. Tosin emme pystyisi kuljettamaan tarpeeksi polttoainetta saati vettä sitä reissua varten ilman huolto-autoa. Joten ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäi mennä junalla! Asemalla tapasimme hollantilaisen pariskunnan joka oli odottanut junaa jo viisi päivää. Jos välttämättä haluaa verrata Suomalaista ja Mauritanialaista juna-aikataulua niin se onnistuu kun vaihtaa suomalaisen aikataulun minuutit päiviksi eli jos suomessa juna on myöhässä 7 minuuttia niin Mauritaniassa se on viikon myöhässä!

Meidän onneksi meidän ei tarvinnut odotella kuin kolme päivää kun juna tuli. Juna sinänsä oli melkoinen kokemus, sillä meillä oli vääristynyt länsimainen käsitys että ihmisille ja ajoneuvoille olisi junassa eri vaunut. Totuus paljastui kun juna saapui paikalle sillä meidän piti olla pyörien kanssa samalla lavetilla jossa ei ollut edes laitoja. Kun sitten koitti se hetki kun 2 km pitkä juna lähti liikkeelle niin meille valkeni koko totuus millaista kyyti tulisi olemaan . Juna heilui ja tärisi aivan mielettömästi lisäksi kiusana oli aivan mahdoton pöly ja pelko kyydistä putoamisesta. Pyörät oli sidottu kiinni etu- ja takavanteesta paksulla rautalangalla vaunuun, mutta pyörät pomppivat ja heiluivat aivan mielettömästi, kuin villihevoset joita yritetään sitoa kiinni. Minun DR:stä katkesi takavanteen kiinnitys vaijerit joten koko pyörä meinasi pudota kyydistä , roikuimme kiinni DR:ssä ja yritimme pitää sitä kyydissä. Onneksi minulla on pyörässä jolla sain vedettyä pyörän niin tiukkaan lavettia vasten että se lopetti pomppimisen. Jos vinssin vaijeri katkeaisi niin silloin ei olisi enää mitään tehtävissä joten menimme istumaan eripäähän vaunua sillä jos pyörien kiinnitys vaijerit katkeaisivat niin olisi vaarana että putoaisimme itsekin kyydistä pyörän mukana.

Matka kesti noin 15 tuntia ja oli varmasti elämäni mieleenpainuvin jouluaatto sillä pelkäsimme koko matkan junasta putoamista, ”ei laulettu tiptappia eikä syöty kinkkua”. Muille matkalaisille neuvoksi että hommatkaa mieluummin tähän väliin huolto- mutta älkää menkö siihen junaan


Tässä vaiheessa oli vielä hauskaa, Painajaismainen jouluyö oli velä edessä päin

Aamulla kun juna saapui Choumiin huomasimme että vaikka meillä oli koko yön ajoasuissa ja kypärät päässä niin meillä oli hiekkapölyä jokapaikassa, Kun saimme hiekat pois silmistä niin seuraavaksi meidän täyty lahjoa rautatie henkilökuntaa ajamaan juna lastauslaiturin viereen jotta saisimme pyörät pois junan kyydistä.

<- Edellinen Seuraava ->

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *