Ennen Dakariin lähtöä käytiin vielä moikkaamassa convoystä tuttuja Ranskalaisia kuorma-auto kundeja , joiden kanssa vietimme todella mukavan illan söimme paikallista erikoisuutta dziebutenia (riisiä ja kalaa) soittelimme kitaraa ja maistelimme pastista….
Dakariin tullessa ajoimme suoraan juna-asemalle sillä meidän 8 päivää oli umpeutumassa. Ei se kuitenkaan onnistunut kuten elokuvissa sillä meidän täytyi odotella 5 tuntia kunnes virkailija viitsi tulla leimaamaan meidän passit, joten viranomaisten kanssa täällä täytyy olla kärsivällinen. Oltiin saatu osoite korjaamosta jossa kenties pystyttäisiin tekemään jotain Ismon pyörälle. Ei se mesta kyllä luottamusta herättänyt, mutta ei meillä oikein vaihtoehtoja ollut sillä ei silla Ismon pyörällä oikein voinut matkaakaan jatkaa
Myöhemmin Ismon päätettyä lentää Suomeen jatkoimme Ryden kanssa kahdestaan matkaa Gambiaan, jossa Rydellä oli yksi Suomessakin käynyt tuttu. Yrittäisimme Gambiasta selvittää laivakyytejä Eurooppaan, sillä Mauritaniassa olimme kuulleet että ajamalla emme pääsisi takaisin. Mauritaniasta ei päästetä ketään Marokkoon ja kun Algeriassa on sotatila niin ainut järkevä vaihtoehto rupesi näyttämään laivalta.
Matka Dakarista Banjuliin on vain noin 300 km , mutta aikaa siihen kului koko päivä, sillä poliisi, sotilas ja tulli tarkastukset veivät niin paljon aikaa. Välillä meistä tuntui kuin meitä olisi oikein innolla odotettu sillä tienvarsilla oli paljon väkeä heiluttelemassa lippuja (me jopa vilkuttelimme takaisin) ja soittamassa rumpuja, ihmiset hurrasivat ja vilkuttivat. Olimme hämillämme ja otettuja huomiosta kunnes meidät poliisin toimesta ohjattiin tiesivuun, ja kohta sieltä tulikin poliisimoottoripyörä saattueessa letka mustia-autoja kuulemma presidentin saattue … voi vit.. että meitä nolotti.
Tähän asti tie oli hyvää asfalttia mutta mitä lähemmäksi Gambian rajaa tulimme niin sitä enemmän tie alkoi muistuttaa Mauritanialaista tietä. Gambian tullista selvittyämme ajoimme suoraan Banjuliin menevään lauttarantaan. Vähän ennen lauttarantaa oli poliisin tarkastuspiste johon pysähdyin, Ryde ajoi minun edellä eikä huomannut pysähtyä, vaan ajoi suoraan eteenpäin, siitäkös riemu syntyi poliisit olivat aivan raivona ja huusivat toisilleen ja ennen kaikkea huusivat minulle, mua ei naurattanut ollenkaan kun kolme poliisia raivoaa kalashnikovit tanassa minulle. Onneksi Ryde huomasi lauttarannassa että minä olin jäänyt johonkin matkalle ja lähti etsimään minua, kun Ryde tuli poliisien luokse niin poliisit unohtivat minut hetkeksi ja rupesivat raivoamaan Rydelle. Minä toivoin että Ryde pysyy rauhallisena eikä tapansa mukaan kiivastuisi sillä silloin olisi helvetti irti. Hetken aikaa kuunneltuamme poliisien raivoamista he tyyntyivät muutaman tupakan jälkeen ja antoivat meidän jatkaa matkaa, joten kerkesimme vielä viimeiseen Banjuliin menevään lauttaan.
Pimeä oli jo tullut kon etsiskelimme Banjulista Palmarima hotellia, jossa Wandyfa (Ryden tuttu) oli aiemmin ollut taksikuskina, lopulta löysimmekin kyseisen hotellin. Paikalla oli takseja rivissä ja aikamme kyseltyämme löysimme yhden kuskin joka tunsi Wandyn ja hän lähti opastamaan meitä Wandyn asunnolle. Seurasimme kaveria pitkin pimeitä kujia talot kujien ympärillä olivat aaltopellistä kyhättyjä ja tie oli upottavan pehmeätä hiekkaa. Siellä täällä näkyi nuotioita ja ihmisiä niiden ympärillä, välillä kuului musiikkia matka oli jotenkin taian omainen ja siellä puikkelehtiessa pimeässä aaltopeltislummissa tuntui että mitään pahaa ei voisi tapahtua. Viimein pääsimme perille oikeaan osoitteeseen, ja siitä sitten jälleen olusille vaihtamaan kuulumisia ja huuhtelemaan matkan pölyjä pois kurkusta.
Ensimmäinen viikko meni tutustuessa isäntäpariskuntaan Wandifa ja mymuna sekä paikallisiin tapoihin ja tietty lähialueen ihmisiin. Ruokailuun tottuminen vei oman aikansa sillä tapana oli että koko suku kerääntyy syömään saman astian ympärille ja siitä sitten käsin otettiin kalaa ja riisiä, no eihän se onnistunut meiltä ollenkaan sormin kun yritettiin niin riisit oli sylissä ja vastaavasti lusikalla ei oikein kalan syöminen tahtonut onnistua. Mutta onneksi isäntäperheen naiset huomasivat ahdinkomme kun söimme lusikalla pelkkää riisiä, niin he rupesivat perkaamaan meille kalaa ja laittoivat suoraan lusikalle aina sopivia suupalasia. Voi että nolotti olla nyt syötettävänä kuin pikku lapset… toisaalta syöminen oli nyt huomattavasti helpompaa 😉
Naiset vaihtoivat kirkkaan värisiä asusteita yhtenään, syytä siihen emme saaneet selville mutta jostain syystä he vaihtoivat kirkkaan värisiä asusteita todella usein sekä lainailivat niitä toisilleen, joten vaatteiden kierrätys tuntui sujuvan hyvin. Vaikka ihmiset olivat todella köyhiä ja elivät ankeissa oloissa niin juhlia he järjestivät mielellään. Juhlissa oli aina soittamassa live orkesteri… siis hirveesti rumpaleita mutta ainakin minuun se kolahti joka kerta kun tuollainen kahdeksan hengen jengi rupes paukuttamaan bongoja, usein vielä naiset rupesivat tanssimaan hurjasti elehtien rumpaleiden edessä, välillä tuntui että se ei ole enää tanssia vaan ikään kuin naiset olisivat olleet jonkinlaisessa transsissa.
Tätä olisi jaksanut katsella ja kuunnella välillä vaikka hieman pidempääkin
Mutta aina ei suinkaan tanssittu, koska tiesimme kotimatkan ajamalla mahdottomaksi niin meidän täytyi välillä ryhdistäytyä ja kysellä kyytiä kotiin, tai ainaski jonnekki eurooppaan. Aloitimme noin 1,5 kk kestävän laivakyydin metsästämisen neljästä eri maasta, joka osoittautui vaikeaksi miltei mahdottomaksi. Lähinnä tämä mahdottomuus johtui siitä ettei meillä ollut rajattomasti rahaa käytössä, eli kun emme pystyneet lahjomaan kaikkia satamakonttorien ihmisiä emmekä pystyneet ostamaan omaa merikonttia, tullin lahjominenkin olisi kuulemma auttanut, joten kiertelimme satamasta/kaupungista/maasta toiseen kyselemässä cargo kuljetuksia Eurooppaan, mutta eipä tuntunut helpolla löytyvän.
<- Edellinen Seuraava ->
![DSC_2691[1]](http://www.nieppi.com/n/wp-content/gallery/albumien-aarteet/DSC_26911.jpg "DSC_2691[1]")
