Tänään päätin että ajelen suorinta ja nopeinta reittiä kotiin, olisinpahan kerranki ajoissa kotona.
Motarilla kävi kuitenkin pieni “läheltäpiti” tilanne.
No paskat se mikää läheltäpiti tilanne ollu, vaa täydellisen tyttömäistä pakokauhua ja paniikkia!
Ajelin kaikes rauhas kotiakohti aurinkoises ilmas pikkasen hymyillen, eli hymy meni korvast korvaa ku oli taas nii mukava ajella. Ajaessa rupes tuntuu niinku tuuli heiluttelis hiuksia korvaavaste, sit hiffasin et vittu mä oon kalju ja mul on kypärä päässä eli tuuli ei heiluttele mitää! No nyt tuli paniikki ja täydellinen pakokauhu, onneks olin just motarilla liittymän kohalla. Täydest vauhdist liinat kii ja yli oikee kohti ramppia. Pikkase meni rampist pitkäks ja löysin itteni nurmikolta jonne rojautin mopon kumoo ja repäsin kypärän päästä ja alotin repii kypärän pehmusteita irti.
Ei löytyny mitää kypärästä eikä korvasta ja uskokaa huviksenne et tutkin molemmat ton paniikin jälkee melko tarkkaa, mut ei mitään?
No tästä kokemuksesta mun lapsenmieli järkky niin pahasti et päätinki ajaa suorinta tietä Porkkala Cafeen syömää lohtupullaa. No nyt löyty se mun femiini puoli kun vaati oikee lohtupullaa ettei mieli järky.
Tämä siitä seuraa kun viettää päivät akkalaumassa! (no nyt se taas lipsahti äänee, tarkotin tietysti ihanien pimujen seas) Säikkyy pikku öttösiä ja kaipaa lohtupullaa, perkele! Kohta varmaa rupeen himassa vaihtaa verhoja. Mä alan olla niin loman tarpeessa!
No Porkkalassa oli onneks motoristi-ilta ja pääsin puhuu äijienkans prätkäjuttuja, se vähä helpotti.
Porkkalas oli myös magein Darra ikinä!
Pekka pisti mulle mailil kuvan jossa ilmeisesti ollaan korkeapaikanleirillä Öbiksen metsissä ja valmistaudutaan tulevaan Afrikanreissuun.
Kuva siis Pekan ottama vuonna 94… ehkä.
pekalta löyty lisää aarteita valokuva-albumista.
Kuva on vuoden 1994 Pystymettästä joka ajeltiin Merimaskussa.
Käytiin lauantaina päivällä hieman surauttelemassa kun Pekalta irtos ketjut Deeärrästä.
Kuvassa me laitetaan yhdessä Pekan ketjuja takas paikoilleen.
Pekalta löyty jemmoista tällanen hauska kuva jossa minä haen lisää polttopuita.
Silloinhan yövyttiin Ismon kodassa joka oli täynnä savua eli yövyttiin siten että joka jätkällä oli pää kodan liepeenalta ulkopuolella.
Hauskaksi kuvan tekee se että tuossa polttopuiden takana on mun uusi hieno biimeri 😉
Kiertelin tänään hieman prätkäliikkeissä koska Lassella on hirmuinen prätkäkuume.
Minulle päälimmäisenä jäi mieleen että prätkät nykyään ovat ihan jumalattoman rumia härpäkkeitä.
Oikein karkeasti nykypyörät voi jakaa kolmeen kategoriaan.
Tuppervaarapyörät
siis nuo muoviluomukset joista varmasti löytyy kaikki mahdolliset lisävarusteet, nutta silti niillä ajaessa ei voisi olla varma istuuko moottoripyörän päällä vai jääkaappi/caputsino koneen päällä.
Tähän kategoriaan lasken mielessäni nuo maanmainiot homosohvat jollainen itsellänikin on joskus ollut.
Rivitalokustomit.
Tähän ryhmään kuuluvat pyörät joiden elämäntehtävänä on olla enemmän harrikoiden näköisiä kuin harrikat itse. Ja varmasti keski-ikäiset, keskiluokkaiset, keskinkertaisuudet tuntevat olevansa kuin suoraan Easy Rider elokuvasta. Matkalla vapaana kohti auringonlaskua iso veekakkonen jalkovälissä höristen ihanku oikeillakin ameriikan baikkereilla.
Sanottakoon että olen tätäkin kullitetulla rivitalokustomilla kokeillut, eikä se oikein minulle sopinut.
Mutanttininjaheinäsirkat.
Tämä on ehkä nykyään se kaikkein suosituin mopolajike. Niinpä kaikilta valmistajilta löytyykin omat versionsa näistä mopoista joiden muotoilussa on saau vaikutteita Alienin ulkomuodosta.
Näitähän hienosti kutsutaan streetfightereiksi, ja kyllähän siinä pitääkin käydä melkoinen henkien taisto että pystyy tuollaisella tekeleellä häpeilemättä julkisesti ajaa.. Tämän ryhmän pyörää en ole ikinä omistanut enkä melko varmasti tule ikinä omistamaankaan.
Pistetään tähän vielä malliksi kuva pyörästä jota minä pidin maailmankaikkeuden rumimpana pyöränä silloin kun tuollaisen vielä omistin.
Kuvan on Ryden ottama
No nyt kun tuota katsoo tuon tänpäiväisen jälkeen niin tuossahan oikein kauniit klassiset muodot ja tuo on suorastaa komea.
Ja helpottuneena voin todeta että ei tarvitse taas mopokaupoissa käydä. Samalla tulin vakuuttuneeksi että nykyään muutkin kuin BMW osaavat tehdä rumia pyöriä
Niin siis tuo mainio ratsu DRBig jolla ajelin pitkin Afrikan aavikoita näyttäisi olevan vieläkin voimissaan. Tuon mainion pyörän oli Kari bongannut Lappeenrantalaisesta paikallislehdestä, jossa sen nykyinen omistaja mörköään esitteli. Tässä kuva tuosta lehtijutusta
Muistaakseni idea, ajaa prätkillä Afrikkaan syntyi Ryden kanssa Flemarin Pubissa oisko ollut vuonna 1992 (korjaa Ryde jos vuosi meni väärin). Ensin kyseltiin olisiko mukaan ollut muitakin innokkaita lähtijöitä. No niin olihan niitä, jos kaikki olis lähteny ketkä lupasi niin eteläsuomi olis ollut prätkistä tyhjä !! Niinpä sitten turhat uhoajat karsiutuivat ja jäljelle jäi neljä kundia.
Ja reittihän oli tietysti huolella suunniteltu. Tässä mietittiin Ismon lepakkolinnan pihalla vielä Algerian läpiajoa (tämähän ei ihan sit silleen toteutunut)
Matka kohti Afrikkaa aloitettiin Finjetillä 27.11.-94. Reissuun oli lähdössä neljä innokasta motoristia. Pyörinä meillä oli kax BMW R-100 GS:ä Juha “Ryde” Ryytyllä ja Ismo Vaaralla sekä Suzuki kax DR750BIG:ä Ari Niemelällä ja Pekka Sipolalla.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus mennä Algerian läpi päiväntasaajalle Gaboniin ja takaisin, mutta uutisista seurasimme huolestuneina kuinka Algerian tilanne kehittyi huonoon suuntaan , joten meidän täytyi keksiä jotain muuta. Päätimme lähteä ajamaan kohti Marokkoa ja katsoa pääsisikö sieltä eteenpäin.
Ismo ja Ryde karttojen kimpussa
Taas meni suunnitelmat uusiks ja ollaan vasta Finnjetillä !! Tämä lupaa hyvää jatkoa ajatellen
Euroopan läpi ajoimme mahdollisimman pikaisesti ja pakolliset yöpymiset oltiin suljetuilla kämppäreillä tai jossain puikoissa tien vierellä. Saavuttuamme Torremolinokseen alkoi lämpötila olla jo mukavan puoleinen, pärjäsimme jo ilman villahousuja.
Leiriytyminen Saksassa jonkun joen rannassa
(En minä muista mikä joki se oli … palelikin niin per…)
Torremolinoksessa päätimme hieman huoltaa pyöriä ja vaihtaa samalla renkaiksi Michelinin desertit. Huomasimme myös että Ismon Bemarista oli takaiskari poikki joka piti myöskin korjata, lisäksi Pekan DR:stä piti pakoputkea hieman modifioida että ,muhkea desert mahtui pyörimään kunnolla. Huollettuamme pyörät läksimme ajamaan kohti Algericasta jolloin meille tuli ensimmäinen rengasrikko, minun takarengas puhkesi, kun olimme saaneet sen paikattua niin ajoimme lauttarantaan josta menisimme lautalla Ceutaan ..
Ceutasta lähdimme ajelemaan kohti Rabattia. Jossa oli tarkoitus mennä tapaamaan Suomen suurlähettilästä ja kysellä onko Marokosta mahdollista ajaa Mauritaniaan Länsi-Saharan kautta. Uutiset joita kuulimme lähetystöstä eivät olleet mieltä ylentäviä, sillä Mauritania ei myöntäisi viisumeita Marokosta saapuville.
Rabatissa ajeltiin jonossa ja etsittiin Mauretania lähetystöä
Olimme todella masentuneita ja rupesimme jo miettimään miten saisimme pyörät laivalla suoraan Senegaliin, mutta se olisi lohkaissut liian ison palan budjetista joka oli 20000 per pyörä noin 4 kuukautta. Joten päätimme mennä kysymään kuitenkin vielä Mauritanian lähetystöstä, jossa vain vahvistettiin sama vastaus jonka saimme Suomen lähetystöstä. Masentuneina menimme Senegalin lähetystöön kyselemään viisumia Senegaliin mutta se oli jo suljettu siltä päivältä.
Mutta onni tuli ja näyttäytyi meille Brittiläisen motoristin (Jamesin) hahmossa Senegalin lähetystön edustalla.
James hymyili meidän ongelmalle ja sanoi tietävänsä keinon saada viisumi Mauritaniaan !!
Ensin meidän täytyisi ostaa lentoliput Marokko- Mauritania- Senegal. Sitten mennään lippujen kanssa Mauritanian lähetystöön josta saadaan viisumit koska Mauritaniassa suoritetaan lentokoneen vaihto. Seuraavaksi palautetaan liput takaisin lentolentotoimistoon ja rahat saa takaisin , vähennettynä toimiston henkilökunnalle menneet noin 200 mk/lippu. Homma on laitonta, mutta se on ainut keino päästä Mauritaniaan.
Nyt meillä oli kolme päivää aikaa kunnes saisimme Mauritanian viisumit . Minä ja Pekka jäimme viettämään pitkää viikonloppua Rabattiin. Ryde ja Ismo lähtivät katsastamaan kuuluisat Dèauzoundin putoukset, marrakeshista koilliseen. Vaikka näin joulukuun alussa vettä oli vähän niin olivat putoukset ehdottomasti näkemisen arvoiset.
Seuraavan yön Ryde ja Ismo viettivät Marrakeshissa, joka oli tarua tylsempi paikka. Homman nimi oli se, että sinä olet turisti jota paikalliset yrittävät hyödyntää vaikka väkisin, jos ei muuten onnistu niin sitten varastamalla. Rydeltä varastettiin lompakko, joka saatiin kuin ihmeen kautta takaisin poliisien toimesta. Jälleen jatkoimme matkaa nelistään korkean Atlaksen yli.
Tie oli kuin tehty enduropyörille. Paikka paikoin kivinen tie oli sortunut jokiin jolloin ajettiin pyörillä jokia pitkin välillä ajoimme jokien yli , välillä tie kulki korkealla ja alla häämötti loputtoman syviä rotkoja, ajaminen oli hauskaa, pelottavaa ja raskasta (Liikaa lastatut pyörät). Vauhti hiljeni muutamien lippojen jälkeen suht inhimilliseksi. Ihmiset vuoristossa olivat todella köyhiä sillä lapset kulkivat resuisissa vaatteissa osa ilman kenkiä vaikka ilma oli kylmä (purot ja pienet joet olivat jäässä). Vuorien ylitys kesti kaksi päivää vaikka matkaa oli vain noin 300 km, mikä kuvastaa hyvin millainen polku oli ajettu läpi.
Ajaminen on mahdollista vain enduropyörillä ja niilläkin vain kuivaan aikaan sillä jos joissa olisi ollut enemmän vettä niin olisi ollut kanootti paljon kätevämpi kulkuväline kuin prätkä.
Atlas vuoristossa yövyimme pienessä kylässä jossa huomasimme kyltin majatalosta. Kesti noin tunnin ennenkuin löysimme kylästä ranskankielen taitoisen tulkin, sillä paikalliset puhuvat vain Berberiä. Huone maksoi kovan tinkaamisen jälkeen 100 dirhamia neljältä hengeltä ruokineen.
Ruokailu olikin sitten melkoinen kokemus, sillä ruuan tarjoilleet nuoret naiset tuijottivat meitä tumman ruskeilla silmillään koko ruokailun ajan. Olimme hämillämme, sillä meillä ei ollut yhteistä kieltä ja tytöt puhelivat keskenään ja hymyilivät meille ja meidä vaikeroinnille , sillä emme ollet tottuneet että meistä ollaan niin avoimen uteliaita.
Paleltuamme yön siinä mukavassa mutta kylmässä huoneessa jatkoimme aamulla ajamista lihakset jäykkinä edellisen päivän erikoiskokeista, toinen päivä oli samanlaista vuoristo polkua, tosin emme enää jaksaneet kuvitella olevamme Peterhanseleita vaan ajelimme eteenpäin osin jopa mahtaviin maisemiin kyllästyneinä.
Illansuussa saavuimme postikorteista tutulle Dades rotkolle väsyneinä likaisina ja nälkäisinä. Otettuamme pakolliset valokuvat rotkosta jatkoimme ajamista. Hetken päästä edessä häämötti kangastuksenomaisesti pieni hotelli ,jonne päätimme mennä yöksi. Kun hotellin omistaja oli saanut tulet padan alle pääsimme jopa pesulle lämpimään suihkuun. Hotellin omisti nuori kundi joka piti sitä muutaman kaverin kanssa. Ilta sujui mukavasti heidän soittaessa bongorumpuja shamaaninomaisesti ja meidän tanssiessa intiaanitansseja ( mistä lie sekin idea tuli..)
Aamulla saavuimme jälleen asfalttitielle joka jatkui tylsänä Agadiriin asti, Agadir vaikutti ainoastaan turisteille rakennetulta kaupungilta. Emme viihtyneet siellä kuin yhden ja jatkoimme matkaa kohti etelää. Ajoimme melko lähelle Tan-tania ja jäimme yöksi rannalle.
Emme kerinneet kunnolla edes leiriytyä kun jo erä paikallinen kalastaja tuli pyytämään meitä luokseen teelle. Emme tietenkään kieltäytyneet tee kutsusta. Kalastajat olivat asuneet jo noin 10 vuotta itse kyhäämissään majoissa jotka oli rakennettu autonrenkaista, aaltopellistä ja muusta rojusta. Yhteistä kieltä ei taaskaan löytynyt joten kädet heiluivat. Joimme tavan mukaan 3 kupillista minttu teetä, joista ensinmäinen oli vähemmän makeaa ja viimeinen lähestulkoon siirappia.Hyvästeltyämme kalastajat menimme nukkumaan meren kohistessa tauotta koko yön
Seuraavana aamuna Pekka lähti ajamaan takaisin Suomeen, sillä hän oli kuullut suomeen soittaessaan että iloinen perheen lisäys olisi tulossa. Jatkoimme matkaa nyt kolmistaan. Tie Länsi-saharan rannikkoa pitkin oli sanoin kuvaamattoman tylsä, noin 10 km suoraan jonka jälkeen oli pieni mutka, ja jälleen 10 km suoraa.. ja tätä jatkui noin 900 km aina Dakhlaan asti. “Toisaalta siinähän oli 90 mutkaa!!! oikee tsäkkäräkkätie ;-)”.
Dakhlassa alkoikin sitten byrokratia jyllätä, sillä jouduimme ilmoittautumaan erikseen sekä tullille, poliisille että armeijalle. Meille esitettiin tosi outoja kysymyksiä jotka kaikki kirjattiin ylös, kuten isän ja äidin nimet ja ammatit. Dakhlassa tapasimme jälleen Jamesin joka neuvoi meille viisumikikan Mauritaniaan. Ikävä kyllä James kaatui tosi pahasti lähtiessään opastamaan meitä kaupungille. Suoralla tiellä hän yllättäen jostain syystä menetti pyöränsä hallinnan ja sen seurauksena pyörä meni ajokelvottomaksi, Jamesille ei lyhyen tajuttomuuden jälkeen käynyt onneksi juuri kuinkaan lukuun ottamatta pieniä pintaruhjeita. Tosin Jamesilla oli edessään kotimatka. Sitten koitti päivä jolloin lähdettiin convoyssa (sotilas saattueessa) ajamaan kohti Mauritanian rajaa, convoyssä oli noin 20 erilaista ajoneuvoa aina isoista maastokuorma-autoista tavallisiin henkilöautoihin ja meidän lisäksi oli 2 muuta prätkää jotka olivat matkatoimiston järjestämällä matkalla isoine huolto autoineen. Muutamia kilometrejä ennen rajaa sotilaat jättivät meidät näyttäen vain suunnan jonne pitäisi mennä
Tie loppui ja edessä oli vain todella upottavia ajouria, joista selvisi omin avuin vain isot neliveto maasturit ( Unimokit ja Hanomakit). Meitäkin piti paikka paikoin työntää koska pyörämme olivat niin raskaasti lastattuja, ja itse olimme todella väsyneitä pehmeässä hiekassa ajamisesta. Autojen alle täytyi laittaa hiekka tralleja jotta ne pääsivät eteenpäin . Meno oli todella hidasta ja hikistä.
Saavuimme lopulta Nouadhibouhun, jossa edessä oli taas pakolliset ilmoittautumiset viranomaisille. Onneksi Convoyssa tutksi tulleet hengenheimolaiset, paremmin ranskaa osaavina auttoivat meitä kaavakkeiden täytössä, sillä täällä viranomaiset olivat tosi kärttyisiä matkaajia kohtaan. Suurimmalla osalla matkaajista oli s. Carnet de passage, jonka saa omasta kotimaasta jättämällä noin 20 000 mk pantiksi siitä että ei myy ajoneuvoaan. Meillä ei sitä tietenkään ollut, joten Mauritanian tulli kirjoitti meille jokaiselle passiin sivun mittaisen “runon” joka ajoi saman asian
ei harmainta aavistustakaan mitä tässä lukee
Mauretanialaisen Tullivirkailijan kirjoittama runo minun passissa!
Nouadhibousta pois pääseminen on hankalaa, ajaminen aavikon halki suoraan etelään oppaan kanssa on mahdollista, tosin moottoripyörällä ei pysty kuskaamaan opasta ja hänen tarvitsemaansa vesimäärä aavikon halki. Toinen vaihtoehto on ajaa junaradan vierustaa pitkin itään Choumiin, josta voi jatkaa vuorijonoa seuraillen etelään. Tosin emme pystyisi kuljettamaan tarpeeksi polttoainetta saati vettä sitä reissua varten ilman huolto-autoa. Joten ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäi mennä junalla! Asemalla tapasimme hollantilaisen pariskunnan joka oli odottanut junaa jo viisi päivää. Jos välttämättä haluaa verrata Suomalaista ja Mauritanialaista juna-aikataulua niin se onnistuu kun vaihtaa suomalaisen aikataulun minuutit päiviksi eli jos suomessa juna on myöhässä 7 minuuttia niin Mauritaniassa se on viikon myöhässä!
Meidän onneksi meidän ei tarvinnut odotella kuin kolme päivää kun juna tuli. Juna sinänsä oli melkoinen kokemus, sillä meillä oli vääristynyt länsimainen käsitys että ihmisille ja ajoneuvoille olisi junassa eri vaunut. Totuus paljastui kun juna saapui paikalle sillä meidän piti olla pyörien kanssa samalla lavetilla jossa ei ollut edes laitoja. Kun sitten koitti se hetki kun 2 km pitkä juna lähti liikkeelle niin meille valkeni koko totuus millaista kyyti tulisi olemaan . Juna heilui ja tärisi aivan mielettömästi lisäksi kiusana oli aivan mahdoton pöly ja pelko kyydistä putoamisesta. Pyörät oli sidottu kiinni etu- ja takavanteesta paksulla rautalangalla vaunuun, mutta pyörät pomppivat ja heiluivat aivan mielettömästi, kuin villihevoset joita yritetään sitoa kiinni. Minun DR:stä katkesi takavanteen kiinnitys vaijerit joten koko pyörä meinasi pudota kyydistä , roikuimme kiinni DR:ssä ja yritimme pitää sitä kyydissä. Onneksi minulla on vinssi pyörässä jolla sain vedettyä pyörän niin tiukkaan lavettia vasten että se lopetti pomppimisen. Jos vinssin vaijeri katkeaisi niin silloin ei olisi enää mitään tehtävissä joten menimme istumaan eripäähän vaunua sillä jos pyörien kiinnitys vaijerit katkeaisivat niin olisi vaarana että putoaisimme itsekin kyydistä pyörän mukana.
Matka kesti noin 15 tuntia ja oli varmasti elämäni mieleenpainuvin jouluaatto sillä pelkäsimme koko matkan junasta putoamista, “ei laulettu tiptappia eikä syöty kinkkua”. Muille matkalaisille neuvoksi että hommatkaa mieluummin tähän väliin huolto-auto mutta älkää menkö siihen junaan
Tässä vaiheessa oli vielä hauskaa, Painajaismainen jouluyö oli velä edessä päin
Aamulla kun juna saapui Choumiin huomasimme että vaikka meillä oli koko yön ajoasuissa ja kypärät päässä niin meillä oli hiekkapölyä jokapaikassa, Kun saimme hiekat pois silmistä niin seuraavaksi meidän täyty lahjoa rautatie henkilökuntaa ajamaan juna lastauslaiturin viereen jotta saisimme pyörät pois junan kyydistä.
Choumista lähti pista etelään kohti Nouakchottia, Sekin oli melkoinen kokemus ajaa pahimmillaan noin 25 cm syvää nimismiehenkiharaa tai vaihtoehtoisesti todella pehmeää hiekkaa, huomasimme että oli helpompi ajaa pistan vierellä jossa ei ollut muiden ajoneuvojen jälkiä, tosin vauhti oli pidettävä melko kovana noin 110 km/h koska hiljaisemmassa vauhdissa pehmeä hiekka ei olisi kantanut pyöriämme ja ajaminen olisi ollut lähinnä möyrimistä kuoppien ja pehmeän hiekan välillä. Piti vain toivoa ettei joutusi jarruttamaan sillä silloin koupat tuntuivat todella pahoilta ja ohjattavuus kuten myöskin koko pyörän hallinta hävisi kokonaan, ei voinut kuin pitää kiinni ja toivoa että mene oikeaan suuntaan. Kahden rengasrikon jälkeen saavuimme pieneen kylään Atariin , jonne päätimme jäädä yöksi. Atarissa tapasimme tuttuja Saksalaisia matkailijoita joiden kanssa vietimme iltaa syöden hyvin ja nauttien colajuomaa.
Matka jatkui aamulla kohti Nouakchottia nyt ihan oikeaa tietä pitkin, joka tosin oli niin huonossa kunnossa ettei sillä voinut ajaa. Mutta tie uraa oli helppo seurailla hieman sivussa sillä ei ollut turhan tarkkaa aavikolla ajoiko tiellä vai sen vierellä. Vaikka välillä oli todella vaarallisia kuoppia ja kumpareita,varsinkin kun vauhti kävi välillä turhankin kovaksi.
Jonkun aikaa ajettuamme havahduimme Ryden kanssa että Ismo oli hävinnyt johonkin. Lähdimme Ryden kanssa ajelemaan takaisinpäin niin kaukana toisistamme että juuri näimme toisemme, ajelimme takaisinpäin noin puolisen tuntia kunnes näimme! Minkä takia Ismo oli haihtunut näkyvistä.
Ismon kuperkeikka
Ismo oli heittänyt voltit erään kuopan seurauksena sillä seurauksella että pyörä romuuntui melkein täysin ,mutta onneksi Ismo oli selvinnyt ehjänä ilmalennosta. Siinä sitten oltiin keskellä ei mitään 200 km lähimpään asumukseen
Aikamma väännettyämme saimme pyörän ajettavaan kuntoon, tosin runko oli jokasuuntaan kiero, etu teleskoopit olivat kierot, takaiskari oli poikki venttiilikopan kannet olivat puhki, valot, vilkut ja katteet olivat palasina. Sitten pienen hiekkamyrsyn ja hämärän saapuessa jatkoimme matkaa, ajaen ismon rinnalla hänellä kun ei ollut valoja. Tie oli pelkkää isoa reikää, joiden ympärillä oli hieman asfaltin tapaista simpukoilla jatkettua korviketta. Saivuimme lopulta Mauritanioan pääkaupunkiin Nouakchottiin, jossa lepäsimme muutaman päivän.
Alkoholituotteet eivät täällä kuulu normaaliin elämään vain parista isosta hotellista sai olutta ja Zairen konsulaatissa oli myynnissä tiukkaa viinaa aivan mahdottomaan hintaan tietysti, joten jano piti sammuttaa paikallisella colajuomalla (ihan niinku cocacola, mutta ei sinne päinkään) tai paikallisella erikoisuudella maidolla johon oli lisätty sokeria ja appelsiinimehua (oli hyvää vaik ei uskois). Asuimme pyöreässä savimajassa jossa oli olkikatto, joten aina hiekkamyrskyn jälkeen (niitä oli kokoajan) pieni pyöreä mökkimme oli hiekkaa täynnä.
Hankittuamme viisumit Senegaliin jatkoimme matkaa hiekkamyrskyssä kohti senegalia. Poistuessamme Mauretaniasta vaativat rajamiehet meiltä jotain käsittämätöntä tieveroa , jonka sitten maksoimmekin noin 2h kinastelun jälkeen. Senegalin puolella meiltä veloitettiin 5 dollaria/henkilö ylitöistä, sillä raja-asema oli kuulemma jo suljettu. Ei auttanut muu kuin taas kaivaa kuvetta tai palata takaisin Mauretaniaan jossa olisi taas veloitettu tievero voi perr…..
Senegalissa ilman virallista Carnet de passagea matkustaminen on rajoitettu 8 päivään, ennenkuin aika kuluu umpeen on joko poistuttava maasta tai käytävä Dakarin rautatie asemalla pyytämässä uudet 8 päivää muuten valtio takavarikoi kulkuneuvon, joten on syytä olla aikarajan kanssa tarkkana. Senegalissa huomasimme vihdoin olevamma mustassa afrikassa . Rehevää maastoa jossa eläinkunta oli eksoottista ja monipuolista. Nähtiin heti ensimmäisenä päivänä isoja liskoja, villisikoja, apinoita ja runsaasti erillaisia lintuja. Ihmiset olivat iloisempia sekä ystävälisempiä kuin Mauretaniassa ja ennenkaikkea ihmisten puheutuminen oli todella värikästä, oikeita väripommeja. St-Louisiin saavuttuamme menimme ensimmäiseksi huuhtelemaan Mauretanian hiekat kurkusta isolla tuopillisella kylmää ja halpaa olutta.
Ensimmäinen yö St-Louisissa nukuttiin yhden paikallisen kaverin yksiössä, joka vilisi torakoita ( siinä vaiheessa ei oltu vielä totuttu torakoihin) Seuraavat yöt vietimme beachilla jossa eräs Ranskalainen mies piti kämppäriä. St-Louis on vanha kaupunki jossa on vielä paljon siirtomaa-aokaisia vanhoja rakennuksia. Vietimme siellä viikon beachilla maaten, tuttujen saksalaisten kanssa lentopalloa pelaten sekä kaupungilla hengaillen.
Ennen Dakariin lähtöä käytiin vielä moikkaamassa convoystä tuttuja Ranskalaisia kuorma-auto kundeja , joiden kanssa vietimme todella mukavan illan söimme paikallista erikoisuutta dziebutenia (riisiä ja kalaa) soittelimme kitaraa ja maistelimme pastista….
Dakariin tullessa ajoimme suoraan juna-asemalle sillä meidän 8 päivää oli umpeutumassa. Ei se kuitenkaan onnistunut kuten elokuvissa sillä meidän täytyi odotella 5 tuntia kunnes virkailija viitsi tulla leimaamaan meidän passit, joten viranomaisten kanssa täällä täytyy olla kärsivällinen. Oltiin saatu osoite korjaamosta jossa kenties pystyttäisiin tekemään jotain Ismon pyörälle. Ei se mesta kyllä luottamusta herättänyt, mutta ei meillä oikein vaihtoehtoja ollut sillä ei silla Ismon pyörällä oikein voinut matkaakaan jatkaa
Myöhemmin Ismon päätettyä lentää Suomeen jatkoimme Ryden kanssa kahdestaan matkaa Gambiaan, jossa Rydellä oli yksi Suomessakin käynyt tuttu. Yrittäisimme Gambiasta selvittää laivakyytejä Eurooppaan, sillä Mauritaniassa olimme kuulleet että ajamalla emme pääsisi takaisin. Mauritaniasta ei päästetä ketään Marokkoon ja kun Algeriassa on sotatila niin ainut järkevä vaihtoehto rupesi näyttämään laivalta.
Matka Dakarista Banjuliin on vain noin 300 km , mutta aikaa siihen kului koko päivä, sillä poliisi, sotilas ja tulli tarkastukset veivät niin paljon aikaa. Välillä meistä tuntui kuin meitä olisi oikein innolla odotettu sillä tienvarsilla oli paljon väkeä heiluttelemassa lippuja (me jopa vilkuttelimme takaisin) ja soittamassa rumpuja, ihmiset hurrasivat ja vilkuttivat. Olimme hämillämme ja otettuja huomiosta kunnes meidät poliisin toimesta ohjattiin tiesivuun, ja kohta sieltä tulikin poliisimoottoripyörä saattueessa letka mustia-autoja kuulemma presidentin saattue … voi vit.. että meitä nolotti.
Tähän asti tie oli hyvää asfalttia mutta mitä lähemmäksi Gambian rajaa tulimme niin sitä enemmän tie alkoi muistuttaa Mauritanialaista tietä. Gambian tullista selvittyämme ajoimme suoraan Banjuliin menevään lauttarantaan. Vähän ennen lauttarantaa oli poliisin tarkastuspiste johon pysähdyin, Ryde ajoi minun edellä eikä huomannut pysähtyä, vaan ajoi suoraan eteenpäin, siitäkös riemu syntyi poliisit olivat aivan raivona ja huusivat toisilleen ja ennen kaikkea huusivat minulle, mua ei naurattanut ollenkaan kun kolme poliisia raivoaa kalashnikovit tanassa minulle. Onneksi Ryde huomasi lauttarannassa että minä olin jäänyt johonkin matkalle ja lähti etsimään minua, kun Ryde tuli poliisien luokse niin poliisit unohtivat minut hetkeksi ja rupesivat raivoamaan Rydelle. Minä toivoin että Ryde pysyy rauhallisena eikä tapansa mukaan kiivastuisi sillä silloin olisi helvetti irti. Hetken aikaa kuunneltuamme poliisien raivoamista he tyyntyivät muutaman tupakan jälkeen ja antoivat meidän jatkaa matkaa, joten kerkesimme vielä viimeiseen Banjuliin menevään lauttaan.
Pimeä oli jo tullut kon etsiskelimme Banjulista Palmarima hotellia, jossa Wandyfa (Ryden tuttu) oli aiemmin ollut taksikuskina, lopulta löysimmekin kyseisen hotellin. Paikalla oli takseja rivissä ja aikamme kyseltyämme löysimme yhden kuskin joka tunsi Wandyn ja hän lähti opastamaan meitä Wandyn asunnolle. Seurasimme kaveria pitkin pimeitä kujia talot kujien ympärillä olivat aaltopellistä kyhättyjä ja tie oli upottavan pehmeätä hiekkaa. Siellä täällä näkyi nuotioita ja ihmisiä niiden ympärillä, välillä kuului musiikkia matka oli jotenkin taian omainen ja siellä puikkelehtiessa pimeässä aaltopeltislummissa tuntui että mitään pahaa ei voisi tapahtua. Viimein pääsimme perille oikeaan osoitteeseen, ja siitä sitten jälleen olusille vaihtamaan kuulumisia ja huuhtelemaan matkan pölyjä pois kurkusta.
Ensimmäinen viikko meni tutustuessa isäntäpariskuntaan Wandifa ja mymuna sekä paikallisiin tapoihin ja tietty lähialueen ihmisiin. Ruokailuun tottuminen vei oman aikansa sillä tapana oli että koko suku kerääntyy syömään saman astian ympärille ja siitä sitten käsin otettiin kalaa ja riisiä, no eihän se onnistunut meiltä ollenkaan sormin kun yritettiin niin riisit oli sylissä ja vastaavasti lusikalla ei oikein kalan syöminen tahtonut onnistua. Mutta onneksi isäntäperheen naiset huomasivat ahdinkomme kun söimme lusikalla pelkkää riisiä, niin he rupesivat perkaamaan meille kalaa ja laittoivat suoraan lusikalle aina sopivia suupalasia. Voi että nolotti olla nyt syötettävänä kuin pikku lapset… toisaalta syöminen oli nyt huomattavasti helpompaa 😉
Naiset vaihtoivat kirkkaan värisiä asusteita yhtenään, syytä siihen emme saaneet selville mutta jostain syystä he vaihtoivat kirkkaan värisiä asusteita todella usein sekä lainailivat niitä toisilleen, joten vaatteiden kierrätys tuntui sujuvan hyvin. Vaikka ihmiset olivat todella köyhiä ja elivät ankeissa oloissa niin juhlia he järjestivät mielellään. Juhlissa oli aina soittamassa live orkesteri… siis hirveesti rumpaleita mutta ainakin minuun se kolahti joka kerta kun tuollainen kahdeksan hengen jengi rupes paukuttamaan bongoja, usein vielä naiset rupesivat tanssimaan hurjasti elehtien rumpaleiden edessä, välillä tuntui että se ei ole enää tanssia vaan ikään kuin naiset olisivat olleet jonkinlaisessa transsissa.
Tätä olisi jaksanut katsella ja kuunnella välillä vaikka hieman pidempääkin
Mutta aina ei suinkaan tanssittu, koska tiesimme kotimatkan ajamalla mahdottomaksi niin meidän täytyi välillä ryhdistäytyä ja kysellä kyytiä kotiin, tai ainaski jonnekki eurooppaan. Aloitimme noin 1,5 kk kestävän laivakyydin metsästämisen neljästä eri maasta, joka osoittautui vaikeaksi miltei mahdottomaksi. Lähinnä tämä mahdottomuus johtui siitä ettei meillä ollut rajattomasti rahaa käytössä, eli kun emme pystyneet lahjomaan kaikkia satamakonttorien ihmisiä emmekä pystyneet ostamaan omaa merikonttia, tullin lahjominenkin olisi kuulemma auttanut, joten kiertelimme satamasta/kaupungista/maasta toiseen kyselemässä cargo kuljetuksia Eurooppaan, mutta eipä tuntunut helpolla löytyvän.
Me kaksi viihdyimme Gambiassa erinomaisesti, asiaa ei haitannut mitenkään että maassa oli ollut juuri sotilas vallankaappaus ja maahan oli kaikki matkatoimistot peruuttaneet matkansa, joten olimme käytännöllisesti katsoen maan ainoat turistit. Niinpä meidät huomattiin katukuvassa isoine pyörinemme. Olimme oikein otettuja kun paikallisen lehden (Observer) toimittaja tuli tekemään meistä juttua lehteen oikein kuvan kanssa, annoimme toki luvan jutun tekemiseen pienen tinkaamisen jälkeen 😉
Oli aika jatkaa matkaa Guinea Bissauhun.
Niinpä hyvästelimme isäntä parimme Wandyn ja Maimunan ja pakkasimme pyörät. Jo lähtövaiheessa alkoivat ongelmat, Ryden bemari ei suostunut starttaamaan, aikamme työnnettyämme saimme sen liikkeelle. Vika toistui useasti matkan aikana ja välillä jouduin hinaamaan bemaria DR:llä käyntiin (Siinä oli bemarikuskin itsetunto kovilla kun sitä joutui Suzukilla vetämään käyntiin). Matka Guinea Bissauhun oli kuitenkin niin lyhyt että emme viitsineet ruveta tekemään remonttia tienpäällä. Tie Bissauhun oli hyvää asfalttia ja poliisien tarkastuspisteitä oli kiitettävän vähän, niinpä saavuimme Bissauhun hyvissä ajoin ennen pimeää.
Bissauhun saapuminen ei sitten käynytkään helposti, sillä kun lähestyimme kaupunkia ja pysähdyimme tien reunaan katselemaan karttaa niin tien toisella puolella oli kaksi poliisia jotka rupesivat viittoilemaan meille että meidän pitäisi mennä heidän luokseen. Käänsimme pyörämme ja ajoimme tien toiselle puolelle poliisien luokse, jolloin toinen poliiseista sai hirveän raivokohtauksen ja rupesi sättimään meitä koska olimme tehneet U-käännöksen hänen mielestään sellaisessa paikassa jossa sitä ei saa tehdä. Yritimme selittää että tulimme heidän luokseen koska he itse olivat niin viittoneet tienlaidalla, jolloin he rupesivat silmät kirkkaana selittämään että eivät he ole mitään viittoneet. Toki he olivat valmiita olemaan huomioimatta meidän tekemää vakavaa liikenne rikkomusta jos olisimme valmiita maksamaan heille sopivan summan rahaa. Koska emme suostuneet kustantamaan herroille uusia kiiltävämpiä nappeja virkapukuun niin meidän täytyi kuulemma lähteä herrojen mukaan poliisi asemalle kuulusteltavaksi ja kuulemaan tuomiota. Olimme jo varautuneet ties mihin ja leikkisästi jo puhuimme keskenämme että taitaa olla meille jo järjestetty ensi yön majapaikka. Poliisiasemalla meitä odotti yllätys sillä aseman päällikkö kehui itseään hyväksi mieheksi eikä vangitse meitä ollenkaan vaan päästäisi meidät tällä kertaa pelkällä varoituksella.
Katu Bissaussa
Vierailumme poliisiasemalla ei kestänyt kuin parituntia kun pääsimme jatkamaan matkaa, ajelimme oletettua rantaa kohden sillä olimme päättäneet mennä yöpymään rannalle moskiittoverkon alle, jonka olisimme virittäneet pyörien väliin. Yllätykseksi huomasimme joutuneemme keskelle slummia , jonne Ryden bemari päätti sammua. Alkoi olla jo pimeä joten emme jaksaneet ruveta hinaamaan bemaria käyntiin vaan rupesimme kyselemään ihmisiltä (joita tuntui ilmaantuvan melko paljon ympärillemme) yöpaikkaa tai halpaa hotellia tai jotain vastaavaa. Yöpaikan kysely ei käynyt kovinkaan helposti sillä emme osanneet mitään paikallisista murteista eikä kukaan tuntunut osaavan englantia. Aikamme viittoiltuamme (oli eka kerta kun mulla kädet väsyi puhumisesta) löytyi vihdoin kundi joka puhui englantia, hänen avullaan löysimme aivan slummin laidalta talon johon pääsimme yöksi. Meillä kävi mäihä sillä se oli alueen ainut talo johon tuli vesi!! ei tarvinnut kantaa vettä montaa kilometriä kuten jouduimme Gambiassa tekemään. Lisäksi huoneessamme oli jääkaappi ja tuuletin, jotka tosin eivät toimineet koska taloon ei tullut sähköä!
Keskustelu talossa asuvan perheen kanssa kävi joko käsin tai tulkin avulla, onneksi Firmino asui aivan naapurissa sillä hän oli alueella ainut joka osasi englantia. Meillä oli todella upeat oltavat siinä perheessä sillä talon naiset tekivät meille ruuan kolmesti päivässä eivätkä antaneet meidän pestä itse edes pyykkiä. Ryde alkoi etsiä vikaa pyörästään niin silloin saapui paikalle joku mekaanikko joka hoiti homman meidän katsoessa vierestä, jos halusimme viiniä tai olutta niin Firmino lähetti jonkun paikalla olleista lapsista sitä hakemaan. Meillä oli niin hienot oltavat että viivyimme siinä talossa 2 viikko tekemättä oikeastaan mitään.
Totta kai myös Bissaussa tanssittiin
(Huomaa takana näkyvät jääkaappi ja puhallin, mutta ei sähköä)
Kaupunkina Bissau oli selvästi parhaimmat päivänsä nähnyt vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset olivat jo pahasti päässeet ränsistymään eikä maassa ollut ollenkaan jätehuoltoa, eli roskat heitettiin sanan mukaisesti ikkunasta pihalle. Ulkona juoksenteli joka puolella sikoja jotka tonkivat talojen ympärillä olevia roskakasoja.
Viemäreinä toimi avo-ojat joita kulki ristiin rastiin kaupungilla ja varsinkin siellä slummialueella, joten varmaan arvaatte millaiselta se “haiskahti” Talojen seinillä oli suuria kylttejä joissa varoiteltiin kolerasta ja annettiin ohjeita henkilökohtaisesta hygieniasta, tosin kun koko kaupunginosassa vain yhteen taloon tuli juokseva vesi niin jäi siinä osalla porukasta välillä kädet pesemättä.
Rahanvaihto Bissaussa oli oikea ohjelmanumero. Homma tapahtui kadulla rahanvaihtajien ympäröimänä kaikkien huutaessa yhtäaikaa omaa tarjoustaan kursseista. Vaihda siinä sitten turvallisesti ihmisten töniessä joka puolelta, hommaa hankaloitti vielä sekin että kurssi oli todella hankala 1 peso oli noin 0.00028 mk joten rahaa oli oli välillä todella isot niput. Välillä meno kävi niin kovaksi että rahanvaihtajat kävivät tappelemaan keskenään, jolloin me katsoimme parhaaksi liueta paikalta menetimme tosin taskulaskimen sillä kertaa.
Bissaussa syötiin koko reissun parasta lihaa, joka osoittautui kysymisen jälkeen apinaksi (ei tuntunut enää niin hyvältä) ja joimme koko reissun kamalinta juomaa paikallista pontikkaa nimeltään kana. Elämäntyyli Bissaussa oli lähempänä eurooppalaista kuin naapurimaissa johtuen Portugalin vahvasta vaikutuksesta olihan Bissau itsenäistynyt vasta 10 vuotta sitten. Bissautakin yritimme etsiä laivakyytiä, mutta huonolla menestyksellä, hommaa tietysti hankaloitti se että emme osanneet puhua kreolia eikä täällä kukaan osannut englantia tai ranskaa.
Katuvilinää Serrekundassa kun kävimme välillä shoppailemassa
Kaksi viikkoa oli kulunut Bissaussa niin päätimme palata Gambiaan. Senegalin Rajalalta löysimme jälleen hankalan tullimiehen. Mies istui yksin kopissaan (toinen mies nukkui kopin takana) ja hän sanoi että meidän tuoda kaikki tavarat sisälle ja näyttää ne hänelle. Yritimme kertoa että olisi paljon helpompaa jos hän tulisi katsomaan tavaramme ulos, sillä niitä on melko paljon. Mies vastasi että hän ei voisi jättää työpaikkaansa joka oli siinä pöydän vieressä sisällä eikä ulkona. Aikamme väiteltyämme meillä paloi käpy (siis minulla joka olen aina rauhallinen). Otimme sivulaukut irti ja kannoimme ne sisälle, meillä oli yhdessä sivulaukussa kaikki työkalut eli laukullinen työkaluja, kaadoin laukun sisällön virkailijan pöydälle ja rupesin esittelemään työkaluja. Tässä vaiheessa paloi sitten tullimieheltä käpy ja hän rupesi raivoamaan ja huutamaan että menkää helvettiin täältä ja hän rupesi heittelemään työkaluja ovesta ulos. Sanoin että emme lähde mihinkään ennen kuin olen kaatanut kaikki tavarat hänen pöydälleen, ellei hän antaisi meille tarvittavia leimoja passiin. Kun sitten saimme leimat ja keräsimme työkalut takas laukkuun pääsimme jatkamaan matkaa tullimiehen karjuessa ikkunasta, ihan kaikkea en ymmärtänyt mutta ilmeisesti hän toivoi että emme tapaisi enää uudestaan 😉
Ajelimme Senegalin eteläosan läpi Gambiaan jossa poliisit kohtelivat meitä hienosti, eräskin poliisi pysäytti meidät ja nähtyään meidän passit hän totesi että hei tehän olette ne kaverit siitä lehtijutusta ja toivotti meidät iloisesti takaisin tulleeksi Gambiaan ja antoi passit takaisin, tietysti ensin leimattuaan ne huolellisesti.
Aivan joka rannassa ei kannattanut mennä uimaan
Gambiassa saimmekin hankittua pyörille kyydin Eurooppaan, pyörien piti mennä laivalla Ranskaan Le havreen jossa niiden piti olla 11.03.-95. Joten ostimme lentoliput Pariisiin, suunnitelmissa ajaa Le havresta kotiin. Mutta kun pyörät olivat lähteneet matkaan ilmoitettiin meille Gambiashippingistä että heille kävi pieni vahinko ja meidän pyörät meni vahingossa väärään laivaan. Pyörät oli nyt matkalla Nigeriaan!
Meillä ei ollut oikein mitään enää tehtävissä kuin lentää Pariisin kautta kotiin koska Gambiashippingissä ei enää suostuneet keskustelemaan meidän kanssa? Loppujen lopuksi saimme Suomesta käsin hoideltua pyörille kyydin Eurooppaan tosin se oli parin kuukauden operaatio jossa jo välillä olin haastamassa Gambiashippinkiä oikeuteen (englantilainen firma joten oikeudenkäynti olisi ollut mahdollista). Kun viimein saimme pyörämme takaisin olimme todella helpottuneita sillä ne olivat täysin kunnossa ja kaikki tavaratkin olivat vielä tallella. Alkuperäinen määränpää Gabon, päiväntasaajalla jäi saavuttamatta johtuen osin Algerian sotatilasta sekä muista Afrikan maiden levottomuuksista sillä myös Guinea Conakryssa alkoi vallankaappaus joten emme uskaltaneet sinnekään mennä. Kotimatkalla Helsingin rautatieasemalla jouduin tappeluun ja hyvä etteivät poliisit vielä putkaan laittaneet että totta on puheet Afrikkaan matkustamisen vaarallisuudesta 😉
Kiitokset meitä tukeneille yrityksille:
SiljaLine, Laatulaakeri, Mototrip, Allright ja Abb
![DSC_2691[1]](http://www.nieppi.com/n/wp-content/gallery/albumien-aarteet/DSC_26911.jpg "DSC_2691[1]")
Motouutiset