Olin tänään Jimin kanssa Kopparnäsissä, meillä ei ollu mitään erityistä suunnitelmaa me vaa mentii sinne ja dallattii rantsussa.
Jimi juoksenteli ja hyppi kiveltä kivelle sekä välillä juoksi aatoja pakoon, minä kävelin hiljalleen perässä ja vaa olin.
Oli mulla kamera mukana mut en oikeestaan ees kuvannu mitään kun oi vaan niin hyvä fiilis pelkästään olla. Tuuli oli aika kova ja aallot iski rantaan niin kovalla voimalla ettei me voitu edes jutskata sillä tuulen ja aaltojen ääni oli niin kovaa ettei puhe olis kantanu sen yli. Yht`äkkii mä hiffasin et hitto mähän oon aika hyvällä tuulella ja nautin tuulisilla rantakivillä pomppimisesta.
Muistin et tätähän olin tehny omanki faijan kanssa pikkuskloddina. Faija käveli rantsussa ja heitteli virveliä minä pikkujätkänä pompin kiveltä kivelle potkin oksia ja heittelin käpyjä, kaikkee mitä pikkukundit tekee rantsussa. Asetelma oli nyt oikeastaan aika sama, mä kävelin ja otin valokuvia ja jimi juoksi kivillä ihan samal taval ku mä aikoinaan. Jääköhän Jimillekki täst sellanen lämmin muisto minkä se muistaa isompana?
Rupesin funtsii et nyt on aika hyvä olla, tuulee kovaan aallot heittää välillä merivettä silmille. Jimi hymyilee ja huutaa välillä mulle jotain, en kuule mitä se sanoo mut hymyilen ja nyökkään jolloin Jimi juoksee hieman pidemmälle.
Pakko oli funtsia et mikäs sen onnen saa aikaiseks? Sekö et on niin kova tuuli ettei kuule mitä poika huutaa? Tarkemmin ku ajattelin ni just nyt tääl rantsussa ei ole huolia eikä murheita, eli lyhyesti onni on sitä ettei mikään ahdista.
Motouutiset